Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Mielestäni tärkein 100-vuotiaan Suomen saavutus on suomalainen hyvinvointivaltio. Valtio, jossa ketään ei jätetä taakse, jossa kaikille varmistetaan riittävä toimeentulo ja jossa meidän kaikkien on hyvä asua. Viime vuosien aikana tätä rakennetta on kuitenkin purettu erilaisin leikkauksin, joita hallituspuolueet haluavat kutsua milloin rakenteelliseksi kehittämiseksi, milloin sopeuttamiseksi. Mielestäni meidän pitäisi kuitenkin puhua suoraselkäisesti leikkaamisesta ja hyvinvointivaltion purusta, kun sitä näillä poliittisilla toimilla tehdään.
Vuoden 2016 nuorisobarometri on julkaistu ja se ei valitettavasti ole kaunista luettavaa. Kaksi toivotuinta kehityskulkua Suomessa nuorten mielestä olivat ”Kaikkia ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti” (erittäin toivottavaa 70%) ja ”Hyvinvointivaltion säilyminen” (erittäin toivottavaa 69%). Kuitenkin näiden todennäköisenä pitämisten tarkkailu kertoo huolestuttavasta suunnasta. Hyvinvointivaltion säilymistä erittäin todennäköisenä piti vain 15% ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua erittäin todennäköisenä hälyttävästi vain 9% nuorista. Myös Suomen tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuu vain 55 prosenttia nuorista. Luvut kertovat karua kieltä siitä, miten nuorten toiveet ja poliittinen päätöksenteko Suomessa eivät kohtaa. Ja voimmeko edes olla yllättyneitä?
Pelkästään tämän hallituskauden aikana nuorilta on leikattu merkittäviä määriä erilaisista yhteiskunnan tukimuodoista. Tämänhetkinen taloustilanne muokkaa työsuhteiden laatua ja näkyy heikkona nuorisotyöllistymisenä. Leikkaukset koulutukseen (ja erityisesti järkyttävä leikkaus ammatilliseen koulutukseen) heikentää koulutuksen laatua. Päivähoito-oikeuden rajoitukset ja päivähoitomaksujen nousu, pari luetellakseni, saavat ihmiset odottamaan lastenhankkimisessa parempia aikoja. Samaan aikaan eläkkeiden taakka on kasvavissa määrin kaatumassa nuorten niskaan tulevaisuudessa. Ei, emme voi olla yllättyneitä nuorisobarometrin tuloksista. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret sitoudu yhteiskuntaan. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret usko tasa-arvoisen kohtelun toteutumiseen, jos tasa-arvoistavia tukimuotoja ja rakenteita heidän ympäriltään puretaan jatkuvasti ja erityisesti emme voi olla yllättyneitä siitä, että nuoret pitävät hyvinvointivaltion säilymistä epätodennäköisenä, kun kaikista nuoriin keskeisesti liittyvistä tukimuodoista leikataan.
Suurimpien puolueiden edustajat toki spinnaavat tulokset eri tavalla. Kokoomusopiskelijoiden varapuheenjohtaja Janika Takatalo kirjoitti: ”Jos puhumme koko ajan uhkista emmekä mahdollisuuksista, ei ole ihmekään, että niin moni menettää uskonsa tulevaisuuteen.” Mielestäni tämä näkökanta on haastava ja osin jopa vaarallinen. Onko tarkoituksenmukaista, että alamme sanakääntein muuntelemaan ihmisten suhtautumista leikkauksiin? Että vähättelemme nuorten ja äänestäjien kykyä hahmottaa yhteiskuntaa ja siinä tehtäviä muutoksia siten, että puhumme asioista pehmeillä kiertoilmaisuilla, jotka eivät kuulosta niin epämiellyttäviltä? Uskon itse, että nuoret ja äänestäjät ymmärtävät milloin leikataan ja milloin luodaan uusia mahdollisuuksia.
Takatalon kanssa olen kuitenkin yhtä mieltä siitä, että ”kenenkään tausta ei saa ikinä määrittää sitä, mitä hänestä voi tulla.” Valitettavasti nykyisen hallituksen linja on kuitenkin mielestäni purkamassa niitä rakenteita, joilla ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia sosioeknomisesta asemasta huolimatta on pyritty takaamaan. Takatalo pohtii kirjoituksessaan tapaa saada nuoret paremmin sitoutettua yhteiskuntaan. Oma lääkkeeni tähän on yksinkertainen: Lakataan leikkaamasta nuorilta ja aliarvioimasta nuoria. Heissä on yhteiskunnan tulevaisuus.
Pekka Rantala
Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja