Olen vuosien opiskelijapoliittisen uran aikanani törmännyt kummalliseen ilmiöön. Suurimmalla osalla opiskelijoista ei tunnu olevan opiskelijapoliittisia tavoitteita tai ainakaan sellaisia, jotka he myöntäisivät olevan olemassa. Ilmiö on koskettanut myös itseäni. Aina läsnäolleet punavihreät arvot pysyivät pinnan alla sosiaalisen leimautuvuuden paineessa.
Opiskelija- tai ylioppilaskunnan toimintaan uutena osallistuessa omaksutaan perinteiset yhteiskunnalliset tavoitteet, ja jäädään jumiin opiskelijapolitiikan hiekkalaatikkoon. Yhteiskunnalliselta kannalta opiskelijapolitiikka eristetään kuplaan, jonka seinämiin hakataan päätä edestakaisella liikkeellä ihmetellen, kun mitään parannuksia ei tapahdu. Tuhannet opiskelijat marssivat Helsingin kaduilla ja seurauksena on heikennyksiä opintotukijärjestelmään.
Sitoutumaton osa opiskelijaliikettä hurraa opiskelijapoliittisen kuplan sisällä.
Miksi opiskelijajärjestöissä, ylioppilas-, opiskelija- sekä oppilaskunnissa, suurinta ryhmää edustavat sitoutumattomat ja nukkuvat? Kokemukseni mukaan ihmiset puolustautuvat yleensä vetoamalla siihen, ettei heillä ole vastuuta opiskelijoiden asioista eikä heidän tule tehdä asialle mitään. Yksilönvapauteen vetoaminen on voimakas keino karistaa vastuu pois.
Tästä huolimatta, perimmäistä seinää vasten asettuessa jokaiselta opiskelijalta löytyy mihin tahansa kysymykseen jokin vastaus ja mielipide, jotka välittömästi määrittelevät henkilön asettumista poliittisella kartalla. Tulisiko nuoren opiskelijatoverin saada mennä kumppaninsa kanssa naimisiin sukupuolista huolimatta? ”Vastustan perustuloa, koska köyhät saisivat ilmaista massia, vaikka perustulo parantaisikin kaikkien opiskelijoiden tilannetta huomattavasti tavoitteiden mukaisesti” on hyvin ristiriitainen, mutta tulkintani mukaan tavallinen opiskelijoiden keskuudessa vallitseva ajatus.
Astu, opiskelija, rohkeasti mielipiteinesi esiin. Älä alistu vallitsevalle meiningille, saunaporukoille ja hyvä jätkä -verkostoille. Sitoutumattomuuden merkitys on aivan yhtä poliittisesti merkittävä kuin laajempi yhteiskunnallinen aktiivisuus tai puoluepoliittisuuskin. Se ei vain välttämättä kovin usein osu tahtomaasi tavoitteeseen. Näennäiseen sitoutumattomuuteen takertuminen voi itseasiassa olla vilpittömästä luulosta huolimatta hyvin haitallista henkilökohtaisten tavoitteittesi kannalta.
Jari-Pekka Kanniainen,
varapuheenjohtaja