Liikunta on edelleen sukupuolittunutta ja seksuaalivähemmistöjä syrjivää. Urheilumaailmassa, etenkin joukkuelajeissa ilmiö on selvimmin nähtävillä. Esimerkiksi jääkiekkofanien keskuudessa homottelu ja neidittely on enemmän sääntö kuin poikkeus. Suomen suosituimmalla jääkiekkokeskustelupalstalla, Jatkoajassa ei ole tällä hetkellä minkäänlaista naisjääkiekkoiluun liittyvää ketjua. Vapaan keskustelun puolella naisista kyllä puhutaan, Kierrätyskeskus-nimisen osion alla on muun muassa ketjuja nimeltään ”Jatkoajan kesätyttö 2013”, ”Missä SM-liigajoukkue kaupungissa on kauneimmat naiset?” ja ”Pillukarvat naisella, Yes vai No?”.
Korkeakouluopiskelijoiden maailmassa yhdenvertaisuus on varmastikin paremmin esillä kuin valikoituneessa joukossa internetin keskustelupalstalla. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen seksuaalisuuden, esteettömyyden ja kaiken muunkin näkökulmasta ovat ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien perustoimintaa. Nuoren polven suvaitsevaisuus konkretisoituu muun muassa Tahdon 2013 -kampanjassa. Tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen on vain ajan kysymys. Mutta kuinka tasa-arvo todella toteutuu vaikkapa korkeakoululiikunnassa?
Ensimmäiseksi on mainittava, että tasa-arvoisuus ei toteudu edes liikuntapalveluiden olemassaolon näkökulmasta. Seksuaalivähemmistöjen, esteellisten henkilöiden ja vähän liikkuvien tasapäisistä liikkumismahdollisuuksien huomioimen on todella vaikeaa, jos käytössä ei ole tiloja, vuoroja tai ohjausta ylipäänsä. Korkeakoulu ei ole kone, joka tuottaa valmistuneita robotteja, vaan opiskelijan hyvinvoinnista on huolehdittava.
Liikuntapalvelut, terveydenhuolto, opintojen ohjaus ja opintopsykologien palvelut yhdessä vaikuttavat siihen, että nykyinen trendi 20-30-vuotiaiden mielenterveysongelmista, ylipainosta ja liikunnasta syrjäytymisestä lievenee.
Esteettömyyttä ja yhdenvertaisuutta liikuntatiloja suunnitellessa ei tule nähdä mörkönä. On tärkeää, että vähintään informaatio esteellisyydestä tai esteettömyydestä on helposti saatavilla. Esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvien tai näkövammaisten päätöstä liikkumaan lähtemisestä helpottaa se, jos palveluntarjoaja ilmoittaa nettisivuillaan selkeästi liikuntatilansa kulkukelpoisuuden. Seksuaalivähemmistöjä voi huomoida muillakin tavoilla kuin tekemällä suurremontin ja rakentamalla kolmannen ja neljännen pukuhuoneen. Varsin yksinkertaisia ratkaisuja ovat vaikkapa, suihkuverhot, suihkuloossit ja pukutiloissa oleva osio, jossa ei olla alasti.
Ilmapiiri liikuntatilassa- tai ryhmässä on myös ajoittain ongelmallista. Varsinkin ryhmäliikunta on usein sukupuolittunutta, ja seksuaalivähemmistöjen tai transsukupuolisten voi olla vaikea löytää itselleen sopivaa ryhmää. Yksi keino madaltaa kynnystä voisi olla ohjaajien kouluttaminen ottamaan huomioon yksilölliset erot. Kenties seksuaalivähemmistöön kuuluva ohjaaja voisi myös lisätä intoa tulla kokeilemaan ryhmäliikuntaa. Heteronormatiivisuuteen tottunut liikkuja voi myös miettiä omia asenteitaan, ja varautua vähemmistöön kuuluvien ihmisten läsnäoloon.
Sukupuolittuneisuus on nähtävissä kaikessa urheilussa. Ei ole väärin, että huippu-urheilussa on erikseen sarjat miehille ja naisille, mutta sarjojen arvostus ei kohtaa millään tavalla. Siitä kertoo tekstini alun esimerkki jääkiekkokeskustelusta. Korkeakoulumaailmassa sukupuolittuneisuus näkyy vuorojen käytössä. Naiset suosivat ryhmäliikuntaa, miehet joukkuepalloilua. Tällaiset tottumukset eivät edistä matalan kynnyksen liikuntaa. Jos ei tiedä, mistä on kiinnostunut, on lähes mahdotonta liittyä salibandya pelaavan vakioporukan tai edistyneiden bodypumppaajien mukaan.
Korkeakoulussa opiskeleville huippu-urheilijoiksi tähtääville ihmisille on oltava omat vuoronsa, esimerkiksi urheiluakatemian tarjoamana, mutta muutoin liikuntapalveluiden tulisi olla mahdollisimman hyvin kaikkien ulottuvilla. Toivottavasti alati yleistyvä liikunnan vertaistuutorointi omalta osaltaan vaikuttaa liikunnallisen ilmapiirin syntyyn korkeakouluyhteisössä. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät välttämättä synny suurin harppauksin, vaan vähitellen, helppoja pieniä parannuksia tehden.
Vesa-Ville Väänänen on oululainen amk-opiskelija joka toimii tänä vuonna Opiskelijoiden liikuntaliiton varapuheenjohtajana.
Otit esimerkiksi naisten jääkiekon. Kyseistä lajia paljon seuraavana on sanottava, että on varsin tarkoitushakuista nähdä naisjääkiekon asema jotenkin tasa-arvokysymyksenä. Kyse on loppujen lopuksi siitä, miksi kovemmat kiekkoliigat keräävät aina enemmän katsojia kuin heikommat: tasoerosta.
Naisten jääkiekko on tasoltaan noin poikien B-junioreiden tasoa, Suomessa jopa alle. Alle 20-vuotiaat nuoret miehet kykenevät jo huomattavasti tasokkaampaan kiekkoon. Tässä ovat taustalla paitsi naisjääkiekon edelleen hyvin harrastelijamainen luonne (naisia ei hakeudu pelaamaan kiekkoa ollenkaan samoissa määrin kuin miehiä), mutta myös se yksinkertainen tosi asia, että miehille kertyy helpommin fyysista voimaa, jonka takia myös itse peli on fyysisempää, nopeampaa ja näyttävämpää.
Tasoero korreloi täydellisesti paitsi eri tasoisten urheilusarjojen katsojamäärien kanssa, myös naisten ja miesten sarjojen eron kanssa. Naisten jääkiekossa ja jalkapallossa ero miesten sarjoihin on iso niin tasossa kuin katsojamäärissäkin, mutta toisaalta pesäpallossa tilanne on eri: pelin luonteen vuoksi sukupuolen merkitys pelin tasolle ei ole niin suuri. Naisten superpesis onkin Suomen suosituin naisten palloilusarja.
Olen itse naisten jääkiekon ystävä ja olen nähnyt, mitä se voi parhaimmillaan olla. Vanvouverin olympiaturnauksessa naisten jääkiekko oli ensimmäistä kertaa historiassa sellaisella jalustalla, jolla se voisi parhaimmillaan olla. Uskoisin, että jos naisten jääkiekkoon saadaan enemmän harrastajia ja sponsorit mahdollistavat entistä ammattimaisemman pelaamisen, siitä voidaan Suomessakin saada vähintään naisten Superpesiksen kanssa kilpaileva urheilusarja.